Onko minusta tähän?

Toki olin tätä ajatusta pyöritellyt mielessäni jo ennen ensimmäistä tapaamistamme miehen kanssa, mutta ensimmäistä kertaa ajatus tuli nyt vapun tienoilla mieleeni ihan tosissaan. Pari päivää heidän luonaan olivat melko raskaat. Asunto on pieni – olohuone toimittaa myös keittiön ja aikuisten makuuhuoneen virkaa, olen heillä vierailulla hyvin pienellä määrällä tavaraa mukana, tytöt puhuvat taukoamatta ja luonnollisesti nyt alussa kaipaavat kovasti huomiota minulta. Tuntui että en saanut hetkeäkään omaa tilaa, mies oli väsynyt ja kaikki oli vaan yhtä hässäkkää. Unohdan myös välillä huomioida mitä lapset jaksavat, pystyvät ja haluavat. Kävellessämme kotiin päivän riennoista me kaikki olimme aivan loppu, ja tytöille meinasi tulla väsymyskiukku. Heitä piti tsempata ja keksiä kaikkea huomiota väsymyksestä poisvievää, jotta päästiin kunnialla kotiin. Kaikki on vaan niin intensiivistä, lapset ovat läsnä niin intensiivisesti ja heidät täytyy ottaa huomioon kaikessa. En ole tottunut, enkä kasvanut sellaiseen, joten se kaikki tuntuu toisinaan kokonaisvaltaisesti uuvuttavalta.

Illalla olemme kaikki koolla postimerkin kokoisessa asunnossa, iltatoimet tapahtuvat hitaasti ja kun tytöt lopulta ovat sängyissään, on kello puoli kymmenen. Puolitoista tuntiahan siinä vain menikin.

Aamulla heräillessäni keittiö-olohuone-makuuhuoneestamme, oli tytöistä nuorempi jo aamiaisella. ”Heei, nää mun murot on ihan ku taikinaa! Tuu hei kattoo, nää mun murot on oikeesti ihan ku taikinaa!”. Kun viivyttelin, tuli tyttö sängyn viereen lautasensa kanssa. ”Kato ny, tää on menny ihan ku taikinaksi!”.

Viimein omassa kotonani olen aivan loppu, ja hieman huolissani tilanteesta. Onko minusta tällaiseen? Jaksanko? Haluanko?

Nyt, kaksi päivää omassa rauhassa oltuani ajatukset alkavat olemaan taas selkeämpiä. Tilanne ei enää tunnu niin ahdistavalta ja odotan jo miehen näkemistä. Ja lastenkin, mutta ymmärrän nyt paremmin, että tilanne vaatii rauhallista sopeutumista pienemmin askelin ja että olisi kohtuutonta olettaa että me neljä toisillemme vielä kohtuullisen vierasta ihmistä olisimme näin nopeasti kiinteä ja toimiva perhe. Nyt hieman etäisyyttä saatuani ymmärrän myös, että tämä tilanne on väliaikainen. Jos joskus asumme kaikki yhdessä, meillä olisi enemmän tilaa kuin nyt. En myöskään olisi vieraisilla heidän luonaan, vaan ympärilläni olisi omat tavarani ja asiani, ja voisin tehdä omia juttujani ja harrastuksiani, sen sijaan että istun sohvalla teeveetä katsoen lasten tehdessä iltatoimiaan.

Tämä kirjoitus on melko negatiivinen, mutta realistinen – näitä fiiliksiä tämä viikko on pitänyt sisällään. Kyllähän tässä rinnalla kulkee hienojakin asioita, emmehän muuten yhdessä olisi.. Tuntuu hyvältä antaa ja saada rakkautta lapsilta. Tuntuu ihanalta olla juuri tämän miehen kanssa, miehen, joka puutteineenkin on rakas ja tärkeä, ja jonka kanssa haaveilen samanlaisista asioista.

Kun yhtäkkiä sinulla on lapsia

Kun joitain kuukausia sitten tutustuin mieheen, en lainkaan osannut aavistaa millaiseen vuoristorataan olin hyppäämässä. Tutustuttuani ja ihastuttuani myös lapsiin, tein monenlaisia suunnitelmia siitä millainen roolini olisi heidän elämässään. Mitä enemmän vietän heidän kanssaan aikaa, sitä paremmin ymmärrän että roolini ei suinkaan ole kiinni vain omista ajatuksistani ja suunnitelmistani. Lapset ovat lapsia, ja heille aikuinen on aikuinen, auktoriteetti. Ja heille minä tunnun nyt olevan täysivaltainen aikuinen perheessä, vaikka emme samassa taloudessa asukaan. Jos minä olen lähin aikuinen, kääntyvät he puoleeni. ”Saanko vielä lukea sängyssä? Voidaanko me ottaa karkkia? Voinko vielä lähteä ulos? Pitääkö tänään käydä suihkussa? Moneen me saadaan tänään valvoa? Ollaanko me tänä viikonloppuna kotona vai äidillä? ”

Yritän muotoilla vastauksia parhaan kykyni mukaan. ”Teidän tulee kysyä isältänne sitä, omasta puolestani se sopii.”  En minä tiedä mihin asti tuon ikäisten lasten olisi hyvä valvoa, en vielä tiedä saako heidän perheessään arkena syödä karkkia, en tiedä mitään lastenkasvatuksesta. Tai jotain, mutta tällä hetkellä tuntuu että en paljoakaan. Yhtäkkiä minun pitäisi osittain vastata kahden lapsen päivistä ja rutiineista. Toisinaan tuntuu, että maailmani on mullistunut sellaisella tahdilla, ettei mieleni pysy perässä. Tänään, perjantaina, emme näe. Sanoin miehelle, että tarvitsen nyt omaa aikaa hetken, hän ja lapset ovat tulleet elämääni hyökyaallon tavoin ja koko elämäni on muuttunut täysin.

Mies + lapset = tunteiden vuoristorata

Uuteen rooliin totuttelu on ollut monella tapaa melkoista vuoristorataa. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan ja uuteen tilanteeseen liittyy paljon asioita, joita ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Tänään ajattelen jostain asiasta tietyllä tapaa, jonkin ajan kuluttua taas huomaan olleeni täysin väärässä. Siksikin tämä blogi on loistava työkalu itselleni. On terapeuttista jäsennellä ajatuksia ja tuntemuksia ylös ja samalla näistä muodostuu kronologinen päiväkirja tapahtumista ja fiiliksistä.

Olen tuntenut miehen vielä melko lyhyen aikaa, alkuvuodesta. Toisaalta tuntuu että en vielä tunne häntä, toisaalta tuntuu että hän olisi ollut elämässäni paljon pidempään. Luulen että lapsiperhe-elämä vaikuttaa tähän, lasten kanssa oleminen on niin intensiivistä, että se vaikuttaa väistämättä parisuhteeseen. Aikuiset ovat melko väsyneitä lasten vetäydyttyä sänkyihinsä, pyykkikone laulaa, iltapalajälkiä siivotaan. Siitä on tutustumisvaiheen viinilasilliset syvällisten keskustelujen siivittämänä kaukana. Toisinaan tuntuu, että tunnen miehen isänä – en miehenä. Toisinaan mietin että onko minusta tähän, haluanko tätä. Mutta kun olemme yhdessä, jonkinnäköisenä perheenä, näitä epäilyksiä on harvemmin.

On ollut yllättynyt omasta suhtautumisestani tilanteeseen. Olen yllättynyt, miten äidillinen olen ja miten voimakas hoivavietti minulta löytyy. Tytöistä nuorempi on vielä kovin hoivattava, omatoiminen kyllä, mutta selvästi hän nauttii jos saa vähän extrahoivaa osakseen. Tytöt ovat minulle tärkeitä. Koen, että he ovat enemmän kuin tapailemani miehen lapsia – he ovat myös minun jengiäni.

Mies + lapset = paljon kompromisseja

Kun mukana on lapsia, suhtautuu koko tapailuun paljon vakavammin. Alkuun tuntui, että melko pian piti tietää haluaako tapailuun sitoutua ja haluaako siitä lähteä rakentamaan parisuhdetta.

Lapset myös toivat mukanaan ihan erilaisia kysymyksiä, joita piti pohtia jo melko aikaisessa vaiheessa.

Koska lasten on toki saatava olla omassa kodissaan yöt, tarkoittaisiko se minulle jatkuvaa reppuelämää? Itsellenikään se ei ollut täysin ongelmatonta, joten meillä olisi pieni palapeli käsissämme, mikäli haluaisimme yöpyä yhdessä ennen mahdollista yhteenmuuttoa. Entä jos päätyisimme muuttamaan yhteen niin mitä kaikkea siihen liittyisi? Miehen nykyisessä asunnossa emme kovin pitkään mahtuisi asumaan koko porukalla (hän esimerkiksi nukkuu olohuoneessa), tuntuisi ikävältä ajatukselta aiheuttaa muutoksia lasten elämään muuton myötä. Entäpä asuinpaikka? Sen valinnassa tulisi ottaa huomioon lapset, heidän koulu ja ystävät. Joudunko minä siis luopumaan omasta asuinpaikastani? Miten arki menisi? Hoitaako mies yhä lasten asiat, vai kuuluuko minun ottaa rooli perheen toisena vanhempana? Toisinaan tuntui että kompromisseja olisi melko lailla. Tosin on sanottava että mies oli itsekin täysin valmis kompromisseihin – itseään koskevissa asioissa. Ja jo ajatus siitä riittää aika pitkälle.

Uusperheessä arki alkaa heti

Jo tässä kohtaa, kun oikeasti olemme vasta alkaneet tutustumaan toisiimme, elämämme on kovin arkista. Se on täyttynyt likapyykistä, suklaamunista, leivänmurusista, aikatauluista, patistelusta, harrastuksista, kiukkukyynelistä, hassuttelusta ja illoista sohvalla lasten mentyä nukkumaan. Eilen illalla kellon oltua häthätään yhdeksääkään tuntui tuhlaukselta istua kotona – oli viikonloppuilta ja olisi tehnyt mieli lähteä käymään jossain. Sen sijaan katsoimme teeveetä. Niinkun melkein kaikkina iltoina, koska lapset menevät aikaisin nukkumaan. Mitä muutakaan tehdä pienessä kerrostaloasunnossa illalla lasten mentyä nukkumaan.

Lasten kanssa arki alkaa muutenkin heti. Isän rooli kahden tytön kanssa on työntäyteinen, ja siitä on meidän kahden välinen kuherruskuukausi kaukana. Pyykkikori täyttyy ääriään myöten ja hiukset takkuuntuvat. Lapset heräävät aamuseitsemältä viikonloppuaamuinakin, eivätkä aikuiset voi makoilla sängyssä puolillepäivin vain toisiaan huomioiden, vaan pitää alkaa aamupalan laittoon ja päivän suunnitteluun.

Lauantaina olimme vesipuistossa. Jos se väsytti lapset, se väsytti täysin myös aikuiset. Sieltä kotiuduttamme en kyennyt muuhun kuin sohvalla lepäilyyn ja menin melkein heti lasten jälkeen nukkumaan. Mies yrittää arjessakin parhaansa, vaikka häntäkin väsyttäisi niin kyselee mitä minä haluaisin tehdä. Luulen, että olimme molemmat tyytyväisiä kun pääsimme aikaisin nukkumaan.

Eilen soiteltiin miehen kanssa, hän kyseli fiiliksiäni perhesirkuksesta. Fiilikset ovat hyvät. Arki hänen ja lasten kanssa on hyvää ❤