Milloin on hyvä aika tavata lapset?

Ei varmastikaan heti. Itse asiassa lapset olisi hyvä ottaa mukaan kuvioon sitten, kun molemmat osapuolet ovat tunteistaan varmoja. Toki silloinkaan kaikki ei välttämättä suju ongelmattomasti ja suhde saattaa päättyä, mutta ainakin ollaan astetta vakaammalla pohjalla. Ei varmastikaan ole lapsen etu tutustua ja kiintyä jatkuvasti uusiin mahdollisiin kumppaneihin.

Hyvä ja kaunis suunnitelma. Mutta.

Asiat eivät aina ole näin yksinkertaisia. Tilanteet ja suhteet ovat erilaisia, ja jokaisen on omista lähtökohdistaan pyrittävä mahdollisimman vähän lapsia rasittavaan kuvioon. Otetaan esimerkkinä oma tilanteeni, jossa mies on käytännössä yksinhuoltaja. Miten hänen olisi mahdollista tutustua mahdollisiin kumppaneihin, jos tapailua pitäisi kovin pitkään jatkaa ilman lapsia? Se tarkoittaisi hyvin harvakseltaan tapaamisia, melkeinpä liian harvakseltaan, jotta voisi tutustua toiseen ihmiseen ja muodostaa tunteita tätä kohtaan?

Puoli vuotta on lyhyt aika selvittää onko suhteesta pysyväksi, mutta pitkä aika tavata toista vain silloin tällöin lyhyehkösti. Jos olisimme tapailleet ilman lapsia vaikkapa tuon puoli vuotta, tapaamisia olisi niin harvoin, että emme siltikään tuntisi riittävästi jotta voisimme tietää haluammeko yhteisen elämän.

Ystäväni, yhden lapsen vuoroviikkoäiti, hieman kritisoi mieheni päätöstä esitellä lapset minulle melko pian. Ymmärrän täysin hänen näkemyksensä, ja osittain jopa jaan sen – mutta mikä on vaihtoehto? Toivoisin ihmisten ymmärtävän, että on ihan eri tilanne treffailla ja tutustua uusiin ihmisiin kun voit vaikkapa joka toisen viikon pyhittää sille. On iltoja käydä ravintoloissa syömässä, elokuvissa, teatterissa, kokonaisia viikonloppuja vietettäväksi toisen kanssa. Yksinhuoltaja voi ehkä silloin tällöin järjestää lapsille hoitajan, viedä heidät vaikka mahdollisuuksien mukaan mummolaan. Mieheni lapset käyvät joskus äidilläänkin, mutta eivät siinä määrin että siinä kovin helposti pystyisi kokonaista ihmissuhdetta luomaan.

Puoli vuotta on lyhyt aika selvittää onko suhteesta pysyväksi, mutta pitkä aika tavata toista vain silloin tällöin lyhyehkösti.

En minäkään lähtökohtaisesti olisi halunnut tavata lapsia niin pian, mutta ymmärsin realiteetit. Ensimmäisen kerran miehen kanssa tapasimme tietenkin kahdestaan. Meillä oli nuoremman tytön tunnin mittaisen tanssiharrastuksen ajan aikaa jutella lasillisten ääressä. Ainakin toisen, kolmannen ja neljännenkin kerran tapasimme kahdestaan, mies oli järjestänyt lapsille jotain. Lapset ovat siis 9- ja 10- vuotiaat, periaatteessa voivat olla kotona kahdestaankin tovin, mutta kaipaavat vielä aikuista turvaa melko paljon. Jossain kohti meistä alkoi tuntua turhauttavalta tavata niin harvoin ja se, että tapaamisten väleihin jäi pitkiäkin välejä. Näin myös, että mies teki melkoisia sirkustemppuja järjestääkseen meille kahdenkeskistä aikaa. Siksi meidän tapauksessamme tuntui järkevimmältä, ja oikeastaan ainoalta toimivalta tavalta, ottaa lapset mukaan kuvioihin jo melko aikaisessa vaiheessa.

Tärkeintä lienee, että lapsille ollaan rehellisiä tilanteesta, ja että he tulevat kuulluksi ja heidän tunteensa huomioonotetuiksi.

Ajatuksia pohdittavaksi ennen lasten tapaamista:

Olenko/olemmeko sitoutuneita suhteeseen, haluammeko molemmat yrittää parhaamme jotta suhteesta muodostuisi parisuhde?

Minkä ikäisiä lapset ovat? Ihan taaperoiden kanssa tuskin on samaan tapaan mietittävä asiaa, ja riittävän isot pärjäävät jo ilman niin intensiivistä läsnäoloa, joten tapaamista voi viivyttää käytännön kannalta helpostikin. Missä määrin he ymmärtävät asioita? Voiko heidän kanssaan suoraan puhua asioista, siitä että tuttavuus on uusi ja aikuiset rauhassa tutustuvat?

Kauanko erosta on aikaa? Tämä on yksi tärkeimpiä kysymyksiä. Alkuun lapset tarvitsevat paljon aikaa totutella jo siihen ajatukseen ja kuvioon, että vanhemmat eivät asu enää saman katon alla. Siihen, että on kaksi kotia. Ja siihen, että perhe hajosi. Tuntuu julmalta rasittaa lasta vielä yhdellä isolla muutoksella. Toki jälleen, tilanteita voi olla monenlaisia, ja joskus tällaiseen järjestelyynkin epäilemättä päädytään hyvistä syistä. Omassa tilanteessani ero lasten äidistä oli tapahtunut jo useampi vuosi sitten, joten sen kysymyksen kanssa en joutunut painimaan enempiä.

Mitä mieltä te olette asiasta? Onko ylipäätään olemassa yhtä oikeaa aikaa tai tapaa?

Miltä tuntuu tavata lapset ensimmäistä kertaa

En ollut lainkaan ymmärtänyt, miten paljon voisin jännittää kahden pienen ihmisen tapaaminen. Hehän ovat lapsia ja minä aikuinen, eikai minun kuuluisi heitä jännittää? Onneksi sovimme tapaamisen melko ex-tempore, joten jännittämiselle ei liiemmin jäänyt aikaa. Ja tapaaminen oli muutenkin aika paineeton, oli tarkoitus mennä porukalla kävelylle. Olin kuitenkin miettinyt tiettyjä asioita etukäteen. Ensinnäkin olin ajatellut, että haluan mennä tutustumisessa täysin heidän ehdoillaan. Jos he eivät haluaisi jutella kanssani niin antaisin heille tilaa. He voisivat jutella isänsä tai toistensa kanssa, voisin vallan hyvin pysytellä hieman sivussa. Olin myös ajatellut että en tavatessa halaisi heitä, tai muuten ensimmäisten tapaamisten aikana osoittaisi heille fyysisesti hellyyttä, vaan että pysyisin hieman etäällä mutta avoinna heille jos jossain kohtaa haluavat itse tulla lähelle. Olin päättänyt, että he saavat omistaa yhä isänsä kuten tähänkin asti ovat omistaneet: meidän ei tarvitsisi miehen kanssa kävellä käsi kädessä tai olla lähekkäin. En halunnut että tytöt kokisivat mustasukkaisuutta tai tuntisivat ikäväsi sen että joku uusi, heille vieras nainen on niin läheinen heidän isänsä kanssa.

Näillä henkisillä valmistautumisilla lähdin tapaamiseen. Alkuun olimme kaikki vähän hämmentyneitä. Mies ei oikein osannut itsekään olla tilanteessa luontevasti ja seisoimme vaan piirissä koko porukka ja totesimme toisillemme että ”moi, moi, moi sullekin”. Itse asiassa mies oli tilanteessa jopa melko vaikeana ja koin että vetovastuu jäi minulle – etenkin kun olimme minun ”alueilla”, noin niinkun maantieteellisesti.

Kaikkia meitä varmasti jännitti, ja se vaikutti ilmapiiriin, mutta itselleni jäi tosi lämmin fiilis tapaamisesta. Ja tytöt selvästi viihtyivät, vaikka stressasin hieman etukäteen sitäkin. Että kuinka tylsää heille mahtaa tulla, kun vaan kävellään pitkin hiekkateitä. Sydämeni suli täysin, kun teidemme erkaantuessa molemmat tytöt halasivat. Olin jopa hieman liikuttunut lähtiessäni omaa reittiäni kotiin.

Sellainen oli ensitapaamisemme. Omat päällimmäiset fiilikseni liittyivät siihen miten kivoja ja fiksuja lapsia he olivat. Ja miten kivalta tuntui, että he vaikuttivat suhtautuvan minuun ja tilanteeseen positiivisen avoimesti – vaikutti että heistä tuntui kivalta ajatukselta, että isällä on naisystävä. Tunsin ensitapaamisesta lähtien olevani tervetullut heidän jengiinsä.