Äitienpäivä

En ole tietoisesti valinnut lapsettomuutta mutta en myöskään ole merkittävästi kärsinyt siitä. Elämässäni vain ole ollut sopivaa tilannetta tai oikeaa aikaa hankkia lasta, ja olen ollut tyytyväinen elämääni lapsettomana. Haluaisin vielä tulla äidiksi, mutta aika näyttää toteutuuko se. Tiedän kuitenkin, että olisi elämäni suurimpia suruja jos en kokisi biologista äitiyttä. Mutta koska elämä ei aina mene miten suunnittelee, en pidä sitä itsestäänselvyytenä.

Äitienpäivä on itselleni vain päivä muiden joukossa. Silti se on mielestäni aina ollut hieman haikea päivä. Silloin mielessäni ovat äitinsä menettäneet lapset (iästä riippumatta), lapsensa menettäneet äidit, ne lapset ja äidit jotka eivät syystä tai toisesta ole toistensa elämässä ja ne, jotka eivät saa olla äitejä vaikka haluaisivat.

Äitienpäivän vietimme nelistään. Minä, mies ja miehen lapset. Emme sitä sen kummemmin viettäneet, mies pyysi tyttöjä soittamaan äidilleen ja isovanhemmilleen onnittelupuhelut, mutta muuten elimme kuin tavallisen sunnuntain. Kaupan kassa toivotti minulle hyvää äitienpäivää käydessämme tyttöjen kanssa ruokaostoksilla. Meitä se hymyilytti. Olemme tunteneet niin vähän aikaa, että en millään tapaa ole lapsille äiti, tuskin edes äitihahmo. Mitä minä olen? Varmasti kuitenkin enemmän kuin vaan isän tyttöystävä? En oikeastaan tiedä mitä tytöt ajattelevat roolistani, tuskin mitään. En usko että he asiaa analysoivat sen enempää. Luulen, että olen heille kaivattu nainen perheessä, nainen jolta saa erilaista hellyyttä ja läheisyyttä kuin isältä. Ihminen, jonka kanssa isä on onnellisempi kuin ilman, ja jonka kanssa on kiva viettää aikaa. Sunnuntaina tytöt kyselivät että ”mihin asti olet meidän kanssa?”. ”Me halutaan olla nelistään. ”

Entä mitä itse ajattelen tytöistä? En ajattele olevani heille äiti mutta ovat he minulle paljon enemmän kuin vain miehen lapsia. Tunnen heistä vastuuta ja haluan suojella heitä pahalta. He ovat minulle tärkeitä ihmisiä ja ihailen molempien vahvuuksia ja hauskoja ominaisuuksia, viihdyn heidän seurassaan. Rakastan heidän isää, ja se teki tytöistäkin minulle läheisiä heti ensitapaamisesta. Toisinaan on kielteisiäkin tunteita, ei oikeastaan heitä kohtaan vaan toisinaan huomaan kaipaavani aiempaa, lapsetonta elämääni ja aikuisten parisuhdetta.  En koe ulkopuolisuuden tunnetta yhdessä ollessamme, mutta joskus huomaan itsessäni jotain ehkä mustasukkaisuudeksi luokiteltavaa. Siitä, että he ovat kuitenkin he – ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan. Nainen heidän perheessään saattaa vaihtua, mutta he kolme pysyvät.

Pääasiassa kuitenkin meidän jengi on onnellinen jengi. On ihanaa, että on hyvä parisuhde ja on ihanaa, että elämässäni on lapsia.

Hyvää äitienpäivää kaikenlaiset äidit ❤

Kun yhtäkkiä sinulla on lapsia

Kun joitain kuukausia sitten tutustuin mieheen, en lainkaan osannut aavistaa millaiseen vuoristorataan olin hyppäämässä. Tutustuttuani ja ihastuttuani myös lapsiin, tein monenlaisia suunnitelmia siitä millainen roolini olisi heidän elämässään. Mitä enemmän vietän heidän kanssaan aikaa, sitä paremmin ymmärrän että roolini ei suinkaan ole kiinni vain omista ajatuksistani ja suunnitelmistani. Lapset ovat lapsia, ja heille aikuinen on aikuinen, auktoriteetti. Ja heille minä tunnun nyt olevan täysivaltainen aikuinen perheessä, vaikka emme samassa taloudessa asukaan. Jos minä olen lähin aikuinen, kääntyvät he puoleeni. ”Saanko vielä lukea sängyssä? Voidaanko me ottaa karkkia? Voinko vielä lähteä ulos? Pitääkö tänään käydä suihkussa? Moneen me saadaan tänään valvoa? Ollaanko me tänä viikonloppuna kotona vai äidillä? ”

Yritän muotoilla vastauksia parhaan kykyni mukaan. ”Teidän tulee kysyä isältänne sitä, omasta puolestani se sopii.”  En minä tiedä mihin asti tuon ikäisten lasten olisi hyvä valvoa, en vielä tiedä saako heidän perheessään arkena syödä karkkia, en tiedä mitään lastenkasvatuksesta. Tai jotain, mutta tällä hetkellä tuntuu että en paljoakaan. Yhtäkkiä minun pitäisi osittain vastata kahden lapsen päivistä ja rutiineista. Toisinaan tuntuu, että maailmani on mullistunut sellaisella tahdilla, ettei mieleni pysy perässä. Tänään, perjantaina, emme näe. Sanoin miehelle, että tarvitsen nyt omaa aikaa hetken, hän ja lapset ovat tulleet elämääni hyökyaallon tavoin ja koko elämäni on muuttunut täysin.

Kun molemmat yritätte mutta ette osaa

En puhu nyt itsestäni ja miehestä, vaan tytöistä vanhemmasta. Nuoremman kanssa on helppoa ja mutkatonta. Hän on vielä melko lapsekas, ja ehkä siksi hänen on kovin helppoa kiivetä syliini ja halia, ja hänelle siksi siis myös helppoa osoittaa hellyyttä ja huomiota. Vanhempi on henkisesti kypsempi, enkä pysty häneen samalla tavalla suhtautumaan. Hän on ihana ja fiksu, ja pidän hänestä kovasti, mutta tuntuu että epäonnistun sen osoittamisessa usein. Jostain syystä jännitämme toisiamme, sekä minä että hän. Olemme epävarmoja siitä, miten suhtautua toiseen ja miten osoittaa toiselle että välittää ja hyväksyy.

Toisinaan katselen häntä ja mietin, tuntuuko hänestä ikävältä olla etäällä kun samaan aikaan tytöistä nuorempi kellii sylissäni? Hän yrittää halata minua ja minä häntä, mutta jostain syystä se tuntuu toisinaan hieman kömpelöltä ja pelkään että omalta osaltani myös teennäiseltä. Mutta ehkäpä pääasia on, että yritämme. Olen yrittänyt nyt huomioida häntä eri tavalla kuin nuorempaa. Siinä missä pienempi nauttii hellimisestä ja sylittelystä, yritän osoittaa vanhemmalle huomiota juttelemalla ja kyselemällä. Haluaisin järjestää meille kahdenkeskistä aikaa, koska kun olemme koko porukalla, pienempi vie ison osan huomiostani. Kun olemme kahdestaan, voin rauhassa keskittyä häneen ja hänen ajatuksiinsa.

Pohdin myös melko usein että osoitanko huomiota tytöille tasapuolisesti. En mitenkään haluaisi että jommallekummalle tulisi olo että välitän tai pidän toisesta enemmän. Ei sillä, että he välttämättä päiviään tällaisia ajattelemalla käyttäisivät, mutta tässä vaiheessa tutustumista tilanne on melko herkkä, enkä haluaisi aiheuttaa kupruja hyvään alkuumme.

On tämä vaan jännittävää. Siinä missä mies tutustuu yhteen ihmiseen ja luo yhtä ihmissuhdetta, minä tutustun kolmeen ihmiseen ja luon kolmea täysin erilaista ihmissuhdetta. Jännittävää ja välillä tunteita kuohuttavaa, mutta kuitenkin ihanaa ❤

Mies + lapset = tunteiden vuoristorata

Uuteen rooliin totuttelu on ollut monella tapaa melkoista vuoristorataa. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan ja uuteen tilanteeseen liittyy paljon asioita, joita ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Tänään ajattelen jostain asiasta tietyllä tapaa, jonkin ajan kuluttua taas huomaan olleeni täysin väärässä. Siksikin tämä blogi on loistava työkalu itselleni. On terapeuttista jäsennellä ajatuksia ja tuntemuksia ylös ja samalla näistä muodostuu kronologinen päiväkirja tapahtumista ja fiiliksistä.

Olen tuntenut miehen vielä melko lyhyen aikaa, alkuvuodesta. Toisaalta tuntuu että en vielä tunne häntä, toisaalta tuntuu että hän olisi ollut elämässäni paljon pidempään. Luulen että lapsiperhe-elämä vaikuttaa tähän, lasten kanssa oleminen on niin intensiivistä, että se vaikuttaa väistämättä parisuhteeseen. Aikuiset ovat melko väsyneitä lasten vetäydyttyä sänkyihinsä, pyykkikone laulaa, iltapalajälkiä siivotaan. Siitä on tutustumisvaiheen viinilasilliset syvällisten keskustelujen siivittämänä kaukana. Toisinaan tuntuu, että tunnen miehen isänä – en miehenä. Toisinaan mietin että onko minusta tähän, haluanko tätä. Mutta kun olemme yhdessä, jonkinnäköisenä perheenä, näitä epäilyksiä on harvemmin.

On ollut yllättynyt omasta suhtautumisestani tilanteeseen. Olen yllättynyt, miten äidillinen olen ja miten voimakas hoivavietti minulta löytyy. Tytöistä nuorempi on vielä kovin hoivattava, omatoiminen kyllä, mutta selvästi hän nauttii jos saa vähän extrahoivaa osakseen. Tytöt ovat minulle tärkeitä. Koen, että he ovat enemmän kuin tapailemani miehen lapsia – he ovat myös minun jengiäni.