Viikonloppu oli mielettömän kiva. Olimme yötä luonani, joten vaikka nukkumajärjestelyt veivät lähes koko olohuoneeni ja oli ehkä vähän ahdasta, oli ihanaa olla omassa kodissa eikä toisten nurkissa.
Kuten aiemmin kerroin, olin etukäteen ajatellut että en haluaisi lasten äitipuoleksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Ajattelin, että voisin olla aikuinen heidän perheessään, ilman että osallistuisin varsinaiseen kasvatustyöhön ja että voisin myös säilyttää oman elämäni suhteellisen vapaana vanhemmuuden vastuista. Mutta näinhän se ei mene. Lapset ottavat minkä ottavat eikä siinä omilla suunnitelmilla ole tilaa. He tukeutuvat minuun arkisissa asioissaan ja kysyvät lupaa siinä minulta missä isältäänkin. Koko ajan saan enemmän itsevarmuutta, ja sanon kuten itse näen parhaaksi – enkä liikaa pohdi mitä heidän isä asiasta tuumaa. Tämä kun puhutaan pienistä ja arkisista asioista, isoissa päätöksissä en toki näin toimisi.
Toistaiseksi miehen kanssa olemme tehneet melko hyvin yhteistyötä lasten suhteen. Jos olen jostain asiasta sanonut toiselle tytöistä, eikä asia siltikään muutu, on mies sanonut saman hieman tiukemmin. Se tuntuu kivalta. Että toinen tukee. Sinänsä asetelma on helppo, minä olen meistä lepsumpi – mies tiukempi. Jos tilanne olisi toisinpäin, voisi siitä helpommin aiheutua hankauksia välillemme.
Lauantai-iltana grillasimme ja saunoimme. Pukuhuoneessa lasten riehumista katsellessani totesin että kyllä, elämäni on muuttunut melkoisesti.
Me Neljä 